Kesä sijaisvanhempana

Perjantaina, viikkoa ennen juhannusta, saimme vaimoni kanssa yllättäen soiton sosiaalityöntekijältä.  Meille tarjottiin pientä poikalasta kiireelliseen sijoitukseen, heti viikonlopun jälkeen. Aikaa sijoituspäätöksen tekemiseen meille annettiin vain muutama tunti. Olimme keväällä luvanneet sijaishuoltoyksikköön, että syksystä alkaen voisimme ottaa kiireellisiä sijoituksia. Pyörsimme kuitenkin oman päätöksemme ajankohdasta ja annoimme itsellemme tuon viikonlopun valmistautumisaikaa ottaa pieni poika kotiimme asumaan. 

Arki lähti sujumaan varsin kivuttomasti ja poika oli suloinen. Koti-ikävä oli pojalla ensimmäisinä iltoina, mutta muuten hän sopeutui arkeemme loistavasti. Omien tyttöjemme kanssa touhuillessa päivät menivät meillä kaikilla nopeasti. Sopeutuminen oli helpompaa ja meille vanhemmille tuli tunne, että pojalle on hyväksi viettää arkea saman ikäisten lastemme seurassa. Uusi arki näytti mielenkiintoiselta. 

Esikoisellamme alkoi kesäloma päivähoidosta pojan ensimmäisen sijoitusviikon jälkeen. Sen jälkeen arki talossa oli erilaista. Olin päivät yksin kotona kolmen pienen lapsen kanssa. Huomasin nopeasti, ettei kaupassa, puistossa tai pyörälenkillä käyminen onnistunutkaan enää, ainakaan kovin helposti. Aiemmin olin tottunut siihen, että yhden voi ottaa kainaloon ja juosta toisen perään, mutta nyt loppuivat kädet. Lisäksi esikoisemme ja sijoitettu poika ottivat uhmaikäisten tavoin yhteen, milloin mistäkin, vaikka paljon he myös yhdessä leikkivätkin. Halusin turvata lapsille turvalliset rajat ja rakkauden, mitä olimme vaimoni kanssa vaalineet alusta alkaen. Rajat ja rakkaus tarkoittaa minulle pieniä asioita, kuten rauhoittumista päiväunille, käsien pesemistä ennen ruokailua, tai vaikkapa yhteisten leikkivälineiden jakamista muiden kanssa. Pienen lapsen on vaikea ymmärtää erilaisia sääntöjä eri lasten välillä. Oma roolini tuntui alun kuherrusviikkojen jälkeen muuttuneen poliisin/tuomarin roolin, jossa selvittelin mistä riita oli milloinkin lähtenyt käyntiin ja miten asiassa piti toimia. Iloa arkeen toi omassa pihassa touhuaminen. Kiikkuminen oli kaikille mieluista puuhaa ja siinä ohessa pystyin itsekin hetken hengähtämään. 

Vaimon jäädessä lomalle suuntasimme ensimmäisen lomaviikon jälkeen odotetulle mökkireissulle koko porukalla. Mökkiloma antoi odotettua taukoa omakotitalon askareista ja työjutuista, se tuntui helpottavalta. Toisaalta arkemme tiivistyi touhuihin mökillä. Lapsille oli paljon uutta ja jännää tekemistä. Pari vaaranpaikkaakin ehti tulla esimerkiksi silloin, kun kuopuksemme 1,5v ehti kiivetä jyrkät portaat yläkertaan, vanhempien minuutin verran toisaalla hengähdettyä.  Kuopuksemme ilon hetki ja hymy onnistuneesta suorituksesta oli hyvin ristiriitainen ajatuksiini siitä, mitä olisi voinut sattua. Samalla kun olimme lomalla, olimme vanhempia ja sijaisvanhempia 24/7 koko ajan. Saimme samaan aikaan mahdollisuuden jatkaa sijoitusta pitkäaikaisena, joka olisi tarkoittanut mahdollista loppuelämän sitoutumista. Pohdimme asiaa vaimoni kanssa paljon, mutta tulimme johtopäätökseen, että ajankohta ei ole nyt oikea. Halusimme huolehtia omasta ydinperheestämme ja omasta hyvinvoinnistamme, jotka olivat meille tärkeintä. Samalla minun oli rehellisesti myönnettävä, etten pystynyt tätä pientä poikaa kohtaamaan kuin omia lapsiani, vaikka tässä asiassa varmasti aika olisi tehnyt tehtävänsä. 

Vaikean päätöksemme jälkeen tilanne sai onneksi hienon käänteen, kun poika pääsi perheeseen, jossa hänen isosiskonsa on ollut jo vuosia. Hän pääsi tuttuun ja turvalliseen perheeseen. Meidän perheemme rooli on jäädä taustalle tukiperhevanhemmiksi, jolloin poika vierailee meillä säännöllisesti muutaman yön kuukaudessa. Jälkikäteen on ollut mukava kuulla pojan kommentteja niistä hetkistä, joita hän meillä koki. Kesä oli merkityksellinen meille kaikille. Nyt valmistaudumme perheemme ja vanhemman tukilapsemme kanssa siihen, että meistä tulee talveen mennessä uusi perhe. Elämässä pitää sopeutua, ottaa vastaan ja osata myös luopua.  

Piditkö tästä tekstistä - jaa se muillekin